Afganistan – kehitysyhteistyön syventävät opinnot   

Kehitysyhteistyötä suunnitellaan ja seurataan usein aikatauluihin ja talouteen liittyvien paineiden keskellä. Valitettavan ohitetaan kaikkein keskeisin kysymys: kuka omistaa kehitystavoitteet ja sitoutuu niihin myös hankkeiden päätyttyä? Kirjoittaa Kirkon Ulkomaanavun varatoiminnanjohtaja Tomi Järvinen.    

AFGANISTANIN SURULLISIA tapahtumia on syksyn mittaan analysoitu monista näkökulmista. Maan nykytilanne on sotilaallinen, poliittinen ja ideologinen epäonnistuminen. Sotilasjohtajien, poliitikkojen ja toimittajien esiintymiset ovat korostaneet tilanteen yllätyksellisyyttä ja nopeaa kehitystä.  

Afganistanin suurin yllätys on kuitenkin se, että kehityskulkua pidetään jotenkin odottamattomana. 

Jokainen vakavasti kehityskysymyksiä pohtinut tietää, että poliittiset paineet ja rahoitusmekanismit ohjaavat helposti työtä siten, että isoihin harppauksiin pyritään liian nopeasti. Kestävä muutos ei ole projekti vaan prosessi, jonka aikana asenteet ja arvot muuttuvat. Muutos tapahtuu usein hitaammin kuin toivomme.

KEHITYSPOLITIIKKAA, -YHTEISTYÖTÄ ja sotilaallisia operaatioita on tutkittu vuosikymmeniä. Aiheesta on hyllymetreittäin ja teratavuittain tutkittua ja kokemusperäistä tietoa.  

Kestävän muutoksen ytimessä on inhimillisen kehityksen ydinasia – omistajuus. Se tarkoittaa tavoitteiden omaksumista, pitkäaikaista sitoutumista, halua luopua vanhoista toimintatavoista ja paikallisiin voimavaroihin suhteutettua toimintaa.

Omistajuuden kysymys jää usein muiden hienojen käsitteiden ja ajatusten varjoon. Poliittiset ja kehitysyhteistyöhön liittyvät ammattitermit kuten voimaantuminen, demokratiakehitys, intersektionaalisuus, kapasiteetin vahvistaminen, nexus, tripla-nexus ja muut yleensä lännessä kehitellyt ylevät konseptit eivät käytännössä tarkoita tai muuta mitään ilman omistajuutta.  

MIKÄ TÄSSÄ yksinkertaisessa käsitteessä on sitten niin hankalasti omaksuttavaa?

Kehitysyhteistyöhankkeiden ja -ohjelmien suunnittelu tarjoaa siihen yhden näkökulman. Prosesseihin käytetään paljon aikaa ja rahaa. Ongelmia ja niiden juurisyitä pohditaan tarkkojen kartoitusten ja analyysien perusteella. Usein kuukausien mittainen uurastus päättyy teknisesti täydellisyyttä hipovaan loogiseen esitykseen siitä, miten myönteinen muutos tapahtuu. 

”Kuka haluaa kehitystä? Kuka vastaa asetetuista tavoitteista?

Häviävän pieneksi osaksi suunnittelua ja ohjelmien seurantaa jäävät kaikkein oleellisimmat kysymykset: Kuka haluaa kehitystä? Kuka vastaa asetetuista tavoitteista? Kenen resursseja ja kuinka paljon tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan? Kuka määrittää aikataulut? Kuka siis prosessin lopulta omistaa?

Omistajuuden tunnistaminen on hankalaa, eikä omistajuus antaudu tuttujen indikaattoreiden arvioitavaksi.  Vain harva, jos kukaan, kykenee arvioimaan, mitä hymy ja nyökkäys yhteistyösitoumuksen allekirjoitusvaiheessa tarkoittavat. 

Omistajuus ei myöskään ole loogista ja lineaarista. Se on kompurointia onnistumisten ja epäonnistumisten laaksoissa. Välillä se voi olla nopeaa sprinttijuoksua, mutta useimmiten omistajuuden kautta syntyvän kestävän muutoksen saavuttaminen on uuvuttava maraton. 

OMISTAJUUS EI synny pelkästään rahoitusta lisäämällä ja projektihallintoa viilaamalla. Sen myöntäminen ja siitä puhuminen on joskus kipeää, kun tavoittelemme vilpittömästi ja nopeasti hyvää. Se kuitenkin kannattaa. Kaikki on mahdollista, kun omistajuus ja sen seurauksena sitoutuminen ja halu oppia uutta syntyvät.  

On inhimillistä, että omistajuus liitetään johonkin näkyvään ja konkreettiseen. Se voi olla komea hallintorakennus, uskonnollinen tila, tiehanke tai satamarakennus. Niitä on helppo raportoida työn tuloksina. Tilanteesta tekee ongelmallisen se, että rakentamalla näkyvää ei välttämättä tapahdu mitään muutosta asenteissa, arvoissa ja ajatusmalleissa jotka tuottavat ja ylläpitävät kehitystä. Järjestyksen tulee siis olla toinen.     

Mihin sitten kannattaa satsata ja mikä voisi olla pienen Suomen rooli massiivissa globaaleissa kehitysprosesseissa? Panokset kannattaa ensisijaisesti sijoittaa siihen, mitä Afganistanissakin jäi jäljelle: kansalaisyhteiskunta, perinteiset toimijat kuten uskonnolliset ja traditionaaliset johtajat sekä ihmisten omaksumat tiedot ja taidot.

Länsimaisten demokratioiden toimivuus tai toimimattomuus perustuu vahvaan ja riittävän koulutettuun kansalaisyhteiskuntaan sekä riittävään laajaan keskiluokkaan, joka on taloudellisesti itsenäinen.

Siksi panostukset koulutukseen, työllistymisen mahdollistamiseen, kansalaisten, erityisesti naisten ja nuorten, kykyyn ja mahdollisuuksiin osallistua rauhanprosesseihin kannattavat aina.